Pari vuotta sitten saatiin aikaan aika onnistunut vammaispalvelulaki. Sen mallin mukaisesti päätettiin saada aikaan myös vanhuslaki, jolla kerralla saataisiin vanhusten kohtelu eri puolilla maata samalle lähtöviivalle. Tilannehan Suomessa on ollut se, että vanhusten hoito on kohtalaisen hyvässä mallissa lukuun ottamatta pahojakin poikkeuksia joita silloin tällöin kantautuu eri puolilta maata. Tasaamisen aihetta palveluissa siis on.
Pahaksi onneksi samaan aikaan lain valmistelun kanssa sattui vaalivuosi. Ilman muuta vanhusten asia nousi vaaliväittelyn aiheeksi. Tällä hetkellä kiista näyttää keskittyneen siihen, pitääkö kunnalle asettaa vähimmäisraja vanhusten hoitajien määrälle.
Vähimmäisrajassa on kieltämättä omat huonot puolensa, muun muassa se että se pakkaa ajan saatossa muuttumaan enimmäisrajaksi. Arvostelijat myös pelkäävät sen vievän asioita taaksepäin kohti vanhojen vaivaistalojen aikoja.
Puutteistaan huolimatta vähimmäisraja on tällä hetkellä nopein ja tehokkain tapa poistaa vanhustenhoidon puutteita. Samalla kannattaisi myös muistaa ettei vanhustenhoito ole pelkästään avuttomien ja vaivaisten hoitamista. Uusi laki tuo myös merkittäviä parannuksia ennaltaehkäisevään työhön ja
siihen, että vanhukset pystyvät elämään mahdollisimman pitkään hyvää
elämää omassa kodissaan. Sitä takaavat riittävä hoiva, kotipalvelut,
sosiaaliset suhteet ja tuttu asuinympäristö.
Kun käydään kinaa hoitajien määrästä on tainnut unohtua jotain. Itse vanhus.
